MUISTIMUMMO

Työssäni sosiaaliohjaajana sain olla yli 20 vuotta kehittämässä ja tuottamassa muistisairaiden henkilöiden ja heidän lähipiirinsä palveluita. Työni perusvire oli asettautua ihmisen rinnalle yhdenvertaisena kumppanina. Kaiken perustana oli molemminpuolisen luottamuksen syntyminen. Vasta sitten voitiin yhdessä etsiä ratkaisuja koko lähipiirin "säällisen" elämän turvaamiseen. Antoisinta oli saada tehdä työtä kodeissa ihan oikean elämisen keskiössä.

Muistisairaiden henkilöiden aikuiset lapset olivat monesti huolissaan siitä, miten heidän omien lastensa suhde isovanhempiin muuttuu. Voiko lapsenlapsia enää viedä mummolaan, kun ukki tai mummi ei enää tunne tai kun keitto syödään haarukalla.

Kannustin avoimuuteen ja rehellisyyteen, mutta kaipasin keinoja lastenlasten ja muistisairaan isovanhemman suhteen ylläpitämiseen. Muistisairaudella on  edelleen synkkä ja alakuloinen maine. Halusin valaa uskoa, että muistisairaudellakin on valoisa puolensa. 

Eläkkeelle jäätyäni muutuin "muistimummoksi", jonka mielessä työkokemus ja isovanhemmuus löivät kättä päälle.

Lapsenmieli pääsi valloilleen. Pupuperheen elämä alkoi elää ajatuksissani omaa elämäänsä. Ihmisten tarinat muuttuivat pupuperheen tarinoiksi. Sidoin sadun ja tiedon yhteen.

Antoisia luku- ja keskusteluhetkiä!